Tässä on taas kulunut jonkin aikaa, kun olen viimeksi kirjoittanut blogiini, enkä ehkä ole kaikkein säännöllisin kirjoittaja, mutta näin iso perhe, kuin minullakin on, ei aina ole aikaa kaikelle, mille ehkä pitäiskin. Ainoa asia, mikä on mielessä, kun Aisha vihdoin menee kymmenen aikaan nukkumaan, on rentoutuminen oman miehen kanssa. Se on kyllä aika harvinainen sana meille kahdelle, ei sitä kauheasti ole aikaa toisillemme kyllä. Mutta kaikki on sen arvoista, kun katsoo perhettämme ja tuota yhtä pikkuista varsinkin. <3 :)
Moni varmasti uskoo perheen perustamisen olevan ihan simppeli juttu.. Mutta tosiasia on, että kunnon perhettä ei noin vain perusteta. On kaikenlaisia mutkia matkassa, opetuksia opetettavana, sääntöjen opettamista, käytöstapoja, kaikkea.. Täytyy opettaa ja kasvattaa samaan aikaan. Mutta myös olla rakastava ja huolehtiva. Mielestäni moni voi perustaa perheen, mutta kuka onnistuu siinä oikeasti on eri asia? Millaisiksi yksilöiksi olet kasvattamassa lapsesi? Oletko koskaan sitä miettinyt? Jaksatko uhrata kaiken oman aikasi ja muuttaa itseäsi pelkästään siksi, että lapsellasi on parempi esikuva ja parempi olla?
Olen ainakin itse pistänyt merkillä, että ei kaikki ole niin helppoa kuin sitä kuvittelisi. Mutta jos vain jaksaa ahertaa perheen eteen, on kaikki sen arvoista lopussa, lopussa kiitos seisoo. Kun katsot kasvaneita lapsiasi, niin kuin esimerkiksi mieheni voi nyt katsoa ensimmäistä lastaan, joka muutti kotoaan, ja voit olla ylpeä hänestä. Tiedät, että olet opettanut hänelle kaiken mitä hänen tarvitsee oppia elämässä ja loput ovatkin sitten kiinni hänestä itsestään. Niin minäkin haluan tuntea, ehdottomasti! Ei tarvitse miettiä, missä se mahtaa luuhata, vaan tiedät että olet kasvattanut sellaisen yksilön joka osaa käyttäytyä ja jolla on elämänarvot kohdallaan. Kyllä vain. Moni äiti varmasti on liian lepsu, etenkin niiden tyttärien kanssa, jotka juuri tarvitsisivat eniten kuria ja sääntöjä, koska ovat anteeksi nyt vain, mutta se hieman heikompi ja helpoiten hyväksikäytettävä sukupuoli.
Tänään minä äitinä, (joka olen jankuttanut ja jankuttanut meidän perheen teineille, että kaikkea ei aina tarvitse tehdä silloin kun pyydetään, tai oikeastaan käsketään, vaan olisi kiva että joitain helppoja asioita, kuten roskiksen vieminen, tekisi jopa ilman pyytämistä ja ilman että täytyy mainita:"Pakko sanoa, mutta se olin minä joka vei roskat tänään.") olin niin ylpeä meidän pojasta, joka oli aamulla kouluun lähtiessä vienyt roskiksen ilman pyytämistä, EIKÄ maininnut siitä lainkaan tullessaan kotiin. VAU! :D :) Mutta luovuttamatta paras, kun kauan jaksat yrittää, kyllä ne opetukset alkavat mennä perille. Kiitos Rami!
Mutta sellaista tänään... Tarkoituksena siis on hieman avata sitä maailmaa, missä itse elän ja rohkaista äitejä yrittämään enemmän ja jaksamaan. :)) Kuulemisiin!
- Eveliina
