Kuulumisia...

Hei,.

Meidän perheessä on sattunut ja tapahtunut.. Odotimme onnellisina syntyväksi 29.7. uutta vauvaa. Nopeasti tärpännyt numero 3. Neziri numero 6. Mutta jotakin kuitenkin tapahtui, että minua alkoi supistella joskus 24 viikon tienoilla.. Ensin ajattelin sen johtuvan vilkkaasta elämänrytmistäni, koska paljon tekemistä oli näin isossa perheessä, jossa oli vielä 2 pientä lasta hoidettavana.

Viikonloppuna 11.-13.4.2014 supistukset olivat kuitenkin jo niin kovat, että tiesin ettei ole täysin normaalia. Sanoin miehelleni, että maanantaina mennäään päivystykseen äippäpolille, koska jos menen viikonloppuna joudun jäämään yöksi. Hassua, miten äidin ajatusmaailma toimii, en halunnut jättää lapsiani. 

Maanantaina mentiin siis päivystykseen ja kun pääsin sisään he katsoivat ultralla tilanteen, olivat todella "järkyttyneitä", sain nousta enää sen verran, että saan housut jalkaan ja siitä suoraan makuulle sänkyyn, sairaalavaatteet päälle ja ambulanssilla tyksiin. Supistusten estotipat suoneen ja menoksi. Ensin jouduttiin toki odottelemaan, että supistukset rauhottuvat, ettei synnytys käynnistyisi ambulanssissa.

Turkuun päästyäni, mieheni ajoi perässä, lääkärit ja hoitajat pyörivät ympärilläni, paniikki oli tottakai kova, ja pelko suuri. Tärisin kauttaaltaan yhä, mutta silti en ymmärtänyt kunnolla tilanteen vakavuutta, vuodelepo oli käsky, niin kauan kuin tarve, viikosta seitsemään. 

Itku pääsi samantien, kun ajattelin minun rakkaita lapsiani porissa, mitä heille käy? Miten voin koskaan olla erossa heistä, en saisi edes liikkua, kun he tulevat katsomaan minua? Minusta ei olisi mitään hyötyä. Mutta toinen juttu oli sisälläni oleva vauva, ilman panostani, hän syntyisi liian ennenaikojaan ja joutuisi taistelemaan elämästään, kera kaikkien mahdolliseten takapakkien ja komplikaatioiden, jota kenenkään vauvan ei tulisi kokea. Sitouduin siis vuodelepoon täysin, oli murtavaa ajatella omia lapsia kotona ja omaa yksinäisyyttä sairaalassa, "supermammasta" oli tullut vuodepotilas, jota käytiin pesemässä, ja jolle tuotiin ruoat nokan eteen, ei ollenkaan sellaista mihin olin tottunut.

Ensimmäinen päivä oli pahin, televisiottomassa huoneessa, pelkkä sisustuslehti mukana, ajatukset saivat vallan, ja koko yö meni melkein itkiessä. Aamupäivällä, seuraavana päivänä, minut siirreettiin televisiolliseen huoneeseen ja sain netinkin hetkeksi käyttööni. Tuntui paremmalta, kun sai ajatella jotakin muuta vaihteeksi. Ei tarvinnut miettiä koko ajan murheita.

Nukuin vielä yhden yön siinä huoneessa ja seuraavana päivänä supistukset olivat loppuneet ja sain siirron synnytystä odottavien kerrokseen. Jossa minun tulisi olla vuodelevossa kauan. Minun päässäni vaivasi kuitenkin yhden talon kokeneimman kätilön sanat, kun itkin hänelle yhtenä iltana ikävääni, hän totesi: älä keskity viikkoihin, joita joudut täällä olemaan, vaan kerää itseäsi siihen, että synnytät muutaman päivän sisällä. En ollut nähnyt vielä papereitani, joten en tiennyt mikä tilanteeni oli.(paperini olivat tulleet kotiin, kun saavuin kotiin 22.4.2014 ja niissä luki näin selkokielelle käännettynä, että synnytys oli täysin käynnissä jo porissa ollessani, mutta shokkitilassa en tajunnut yhtään asiaa.)

Päivät menivät, ja aloin jo tottua makoiluun, ihminen tottuu nopeasti, ja kun sai tekemistä ja ihania kätilöitä kävi pitämässä seuraa, ei se ollut ihan maailmanloppu. Perjantaina, 18.4.2014, kuitenkin se iski. Vatsaa sattui ja pisti, ensin ajattelin että se on vain jotain suolisto-oireita tms, kunnes illalla klo 23 polttava kipu alkoi ulottua alaselkään ja tunnistin heti, että nyt ollaan TAAS samassa jamassa, kuin maanantaina. Nämä ovat aitoja synnytyssupistuksia. Kutsuin hoitajan, joka oli huolissaan, ja sanoi että tarkkaillaan vielä puolisen tuntia, no ei se ehtinyt edes kulua, kun oli pakko kutsua hoitaja takaisin, kivut olivat jo aika komioissa lukemissa! Minut alettiin heti siirtää synnytysalin puolelle, jossa minut otti vastaan maailman mahtavin kätilö ikinä! Reipas, ystävällinen, iloinen ja kannustava. Hänen, ja osittain kyllä itsenikin, kannustuksesta sain taas synnyttää ilman kivunlievitystä. Ja mikä synnytyskokemus olikaan, tiesin, että viikkoihin nähden lapsi oli pienen pieni, niin sekin takaraivossa raksutti, että jokainen ylimääräinen aine häneen on huonoksi, joten naturellina hänet täytyisi synnyttää. Synnytyksen jälkeen nousin ekaa kertaa seisomaan melkein 6 päivään ja jalat eivät ensin meinanneet kantaa, niitä pisteli ja oli aivan tunnottomat. Mutta kun keräsin voimani, sain ne pelittämään, pienen vilauksen vauvasta nähneenä, olin aivan ällikällä lyöty, että mitä oli tapahtunut, mieskään ei päässyt synnytykseen, eikä edes tiennyt minun siellä olevan. Oli epätodellinen olo, mutta tyytyväinen, että kuulin vauvan itkun, ei ollut eloton, vaan urhea 25+4 viikkoinen pikku-mies! Tytöksi häntä luulleena, olin onnellinen että minun viimeinen lapseni olikin yllätys sukupuolen suhteen. 

Seuraavan päivän sain hänestä valokuvan huoneeseeni. Voi kauhistus, kun on pieni, mutta todellisuudessa hän oli vielä pienempi! Kuvasta ei voi käsittää oikeaa mittasuhdetta. Heti halusin mennä katsomaan, ensimmäisen päivän jouduin kulkemaan pyörätuolissa, koska jalat eivät kantaneet kunnolla ja pyörrytti. Tämä hullu tietenkin meni heti aamulla suihkuun ja meinasi pyörtyä siellä! Oli aivan kamala kokemus. Ja johtui siis vuodelevosta tuo olo. Että voi miettiä niitä rassukoita, jotka joutuu olemaan vuodelevossa viikkoja tai kuukausia. :(

Lauantai 19. päivä oli siis poikani syntymäpäivä ja vietinkin paljon aikaa häneen tutustuen, ja ihme kyllä johdot ja letkut eivät minua säikäyttäneet, koska en halunnut joutua tilaan jossa olen aivan paniikissa, koska vauvani tarvitsi minua, äitiään. Olin murtunut ajatuksesta, että tiesin jo nyt, että hän jää turkuun, kun minä joudun menemään poriin muiden lasten luo. Omatunto ei anna anteeksi koskaan sitä, että joudun hänet sinne jättämään. Niin se päivä tulikin, kun mieheni haki minut kotiin, käytiin pitämässä pikkuista teräsmiestämme ensimmäistä kertaa sylissä, itse olin jo häntä hoitanutkin, ja sitten tämän jälkeen me lähdimme ajamaan kotiin. Olin innoissani ja surullinen. Näkisin aivan tuota pikaa lapseni, mutta yksi lapsistani jäi taakse, toisten hoitoon, eikä oma äiti pääsisi osallistumaan niin paljon paranemiseen ja kasvamiseen, kuin olisi pitänyt. Onneksi, poikamme on vahva ikäisekseen, painoi 890 grammaa, kun hänen ikäisiään on painanut alle 500 grammaakin. Ja jotkut 30 viikkoisetkin voivat painaa vähemmän, kuin hän. Paino tämän ikäiselle on tärkeä tekijä. 

Kotiin päästyäni, näin lapseni, ja vollotin aivan hysteerisesti, poikani tuli halaamaan minua, mikä oli maailman hellyyttävintä ikinä, koska hän on vasta 1-vuotias. Olin kuitenkin aivan sekaisin vielä, kroppa oli sekaisin, koska ei ollut valmis vielä synnyttämään, ja mieli sekaisin, koska oma poika oli toisess kaupungissa, eikä tilanne sallinut muuttoakaan sinne, koska tilanne oli sellainen, että menot olivat olleet jo niin suuret lähikuukausina, oli ollut lomaa ja muuttoa, ja toiseksi isossa perheessä muutoksia ei ole helppo tehdä.

Keskiviikkona menimme ensimmäistä kertaa katsomaan rakastamme, joka tuntui jo tällöin kasvaneen hieman, ei painossa eikä koossa, mutta ulkonäöllisesti hieman. Sain hänet ensimmäistä kertaa kenguruhoitoon. joka on hoitomuoto, joka on tutkitusti osoitettu jopa auttavan keskosia kotiutumaan nopeammin. Pidin häntä siinä 2,5 h suurinpiirtein, koska päivähoito porissa ei ole järjestynyt ihan vielä, niin ei meillä ole lapsenvahtia pitkäksi aikaa. Vauva nautti niin kovin ja minä olin onnellinen, koska tiesin hänen vointinsa kohenevan siitä. Kotiin oli kuitenkin pakko lähteä, ja odottelemaan mitä pojan ultraääni sanoo, sydämen ductus-suoni tuon ikäiseltä ei yleensä sulkeudu, suoni joka yleensä alkaa sulkeutua kun vauva syntyy täysiaikaisena, ja niin meillekin siis kävi, niin kuin monelle muulle keskosvanhemmallekin varmasti on käynyt, että se ei ollut sulkeutunut, ja niimpä hänelle aloitettiin lääkitys, 3 päivän, sitä sulkemaan. Kolmen päivän kuluttua saimme kuitenkin puhelun, ettei se ollut sulkeutunut lääkeelläkään, eli leikkaus olisi hyvin todennäköinen meidän pienelle potilaalle, kunhan hän tuosta hieman vahvistuisi. Mutta tämä on siis kuitenkin ihan perustoimenpide, ei mikään massiivinen avosydänleikkaus, vaan tässä tehdään pieni viilto rintaan ja klipsulla suljetaan suoni. Mutta huonoa tässä on, että se hidastaa hänen yleistä toipumistaan, eli aika turussa pitenee, eikä siirtoa varmaan pystytä tekemään niin kuin oli ollut puhe. Sekä toinenkin asia hänen voinnissaan on tapahtunut, ettei poika jaksa hengittää enää itse, vaan hänet siirreettiin keuhkokoneeseen, kun sitä ennen hän oli napa-säädöillä, eli että kone alkoi hengittää hänen puolestaan silloin, kun hän ei sitä itse ns. muistanut. Mutta tällainenkin on keskosilla kuulemma normaalia. 

Nyt tässä tilanteessa, kun ajattelen, olen ollut typerä ja itsekäs. Puhuimme useasti mieheni kanssa, että syntyisi lapsi terveenä ja sitten ei kyllä enää lapsia, alkaa käymään rankaksi. Ja minä en koskaan osannut myöskään levätä, kohdunkaulassani oli ollut solumuutoksia ja ne oli poistettu loop-hoidolla, joka voi aiheuttaa joillekin ennenaikaisen synnytyksen, ja kai se oli tähän vaikuttanut, jos olisin osannut levätä, ehkä näin ei olisi käynyt. Monta kertaa miehelleni sanoin että haluaisin levätä, mutta koskaan en levännyt. Ja näin kun ajattelee, voi aina miettiä, että sain levätä 5 päivää ennen lapsen syntymää, jota en koskaan ennen saanut, ja lapsi syntyi kiireesti kun kerran sitä oltiin "niin toivottu". Merkkejä oli monia, mutta aika yleistä vissiin keskosvanhemmille alkaa miettiä kaikkia syitä ja seuraamuksia! 

Reissut ottavat veronsa, ja muut lapset ovat huoli aina kun vaavia lähtee katsomaan, joskus otetaan heitä jopa mukaan, mutta eivät hekään jatkuvaa reissailua jaksa. Meidän perhe on kuitenkin meidän perhe, ja minä olen minä. Vaikka läpi harmaankiven, minä laitan kaiken järjestymään ja hoidan asiat kyllä kuntoon, romahduksille on aikaa sitten, kunhan ensin toivottavasti kaikki menee hyvin ja saadaan poika kotiin, sitä ennen aion hoitaa tehtäväni äitinä.

- Eveliina

p.s. kirjoitan siksi, koska se tuntuu todella terapeuttiselta

Islam kielteisyys ja väärinymmärrys.

Terve lukijat,

Sain kaksi kysymystä yhdeltä lukijaltani, jotka koskivat Islamia ja sen väkivaltaisuutta, tai sanoisin sen väkivaltaista imagoa. Sekä profeettamme elämäntapaa ja miten me Muslimit elämme, tai meidän pitäisi elää hänen esimerkkinsä mukaan.

Ensimmäiseksi haluaisin käsitellä asiaa, joka koskee profeettamme kiistanalaista persoona. Useasti länsimaisessa mediassa puhutaan, miten profeetta Muhammad otti nuoren vaimon, jossain sanotaan iältään 6, jossain iältään 9-vuotta olevan Aisha vaimon. MUTTA on selvää ainakin monille meille Muslimeille, jotka osaavat tutkia asioita, tai joilla on maalaisjärkeäkin, että asiat eivät kyllä menneet niin. Luin Islamin totuuksista kirjan, jonka oli kirjoittanut joku muu kuin Muslimi, en nyt muista kuka. Mutta siinä kerrottiin samoista asioista, kuin esimerkiksi täällä: http://www.discoveringislam.org/aisha_age.htm

Ja uskon, että kautta aikain länsimaalaiset tulevat kyseenalaistamaan uskontomme. Ja jollakin tapaa he haluavat, ettei se enää leviä. Mikä on sääli, koska heillä on niin iso valta maailmassa, ja sillä he saavat muutkin uskomaan Islamin olevan huonoksi muille. Monet eivät tiedä, että kuitenkin Islam on monille pelastus, niin kuin mikä tahansa uskonto, joillekin ihmisille. Ja itse ainakin katson olevani etuoikeutettu, kun olen Islamiin palannut, jotkut myös sanovat kääntynyt, Muslimi, koska sain itse opiskella itseni Muslimiksi, eikä mielipiteisiini ole vaikuttanut mikään tai kukaan, vain kirjat, ja oma mielipide uskonnosta. 

Islam on oikeasti rauhan uskonto, eikä mielestäni me kunnon Muslimit usko väkisin käännyttämiseen tms... Islam on aidoimmillaan lähetystyötä vastaan, emme halua painostaa ketään siihen, toki kysyttäessä näet palon meidän silmissä kun siitä puhumme ja olemme valmiita avaamaan Teillekin ovet Islamiin, mutta emme oikeasti väkisin käännyttämällä, vain ehkä jos käännytte, niin käännytte siksi, että näette millaisia me olemme. Itse pidän siitä, millainen minusta on nyt tullut.

Muhammad, profeettamme, elämä on ollut hyvin kiistanalainen puheenaihe, ja monet pitävät häntä pedofiilina ja sotaa rakastavana. Mutta useasti koraanissa, olen huomannut, toinen jae kumoaa toisen, toinen suura toisen, eli esimerkiksi:

"5. Mutta kun pyhät kuukaudet ovat kuluneet, niin vuodattakaa pakanain verta missä tahansa heitä tapaattekin. Ahdistakaa ja piirittäkää heitä ja väijykää heitä kaikkialla, mutta jos he kääntyvät (oikeaan Jumalan uskoon),
rukoilevat ja antavat almut, niin päästäkää heidät menemään. Jumala on totisesti anteeksiantava ja armollinen. 6. Ja jos joku monijumalaisista anoo suojaasi, niin suo se hänelle, kunnes hän saa kuulla Herran sanan. Sen jälkeen anna hänen päästä turvaan. Sillä he ovat ihmisiä, jotka eivät (parempaa) tiedä."

Eli minun tulkintani tuosta on, että kuitenkin pyritään aina hyvään, eli on oikeus taistella ns. vääräuskoisia vastaan, mutta paremmaksi katsotaan jos et. Ja myöskin omalla kohdallani asiat menevät niin, että seuraan Jumalaa, en profettaa, kuulostaa jollekin Muslimille varmasti kamalalle, mutta se on totuus. Ja siihen meidän tulisi enemmän pyrkiä, olla Jumallalle hyviä. Niin kuin voi vannoa, että minusta tuntuu, että Jumala vahtii minua koko ajan, ja sen ansiosta tekonikin ovat sen mukaiset. Jumalan silmä ylettyy kaikkialle. Ja kaikissa teoissani ja valinnoissani myös.

Mieheni on joskus jo kypsä yltiömäiseen kiltteyteeni muita kohtaan ja uskooni, että kaikki ihmiset voisivat olla hyviä, mutta uskon, että olemalla hyvä ihminen, annat muille ihmisille ympärilläsi paljon ilonaihetta, sekä he ehkä voivat jopa ajatella, että Islamin usko on tehnyt hänestä tuollaisen, ehkä. :) Ja minun mielestäni olen kuin kaksi eri henkilöä, se henkilö joka olin ennen, ja se joka olen nyt, ovat kuin yö ja päivä. Otetaan esimerkki, ennen join alkoholia ja pidin siitä. Ja ennen poltin tupakkaa, nyt en. Kummastakin olen ollut varma etten koskaan luopuisi ja olen niin iloinen, että luovuin! Tupakka oli niin paljon hankalampi, edes raskaana en pystynyt lopettamaan, kunnes yhtenä päivänä heräsin ja tunsin, että nyt olen valmis. Olin vahvempi, ja myöskin hain apua Jumalalta, rukoän asti rukoilen joka päivä, joten se auttaa minua hirmuisesti, jokainen asia, mitä olen tähän asti rukoillut, ovat jollakin tapaa tulleet eteeni. Ja ne eivät vain tipahda eteesi ilmaisina lahjoina, vaan tajuat yhtenä päivänä, että: Hei, mitä ihmettä? Tätähän minä olen rukoillut jo päiväkaudet! Sama oli tupakassa, olin pyytänyt ja pyytänyt, voimia tarvitsin, halujeni hillintää tarvitsin, ja sitä sain! Kuukauden olen aivan kepeästi ollut polttamatta!

Tiivistäen tekstini, voisin sanoa puhtaasta sydämestäni, että Islam on, mitä haluat sen olevan. Ääri-Islamisteille emme me muut Muslimit kertakaikkisesti voi mitään, ja toiseksi, täytyy muistaa, että on erilaisia Muslimeita, eri koulukunnista. Shiiat, mystikotkin, suufit, ja me 90 % Islamista käsittävät Sunnit. Islam olisi jo koko maailman uskonto, jos länsimaat olisivat sen antaneet olla, mutta ehkä he eivät pitäneet, miltä Islam näyttää ulospäin, tai millaisia säännöksiä meillä on, Islamilla ei voi tehdä rahaa. Ei saada sinua koukkuun alkoholiin, tupakkaan, uhkapeliin, koronkiskontaan.. (KAIKKI TÄMÄ ON KIELLETTY ISLAMISSA!)

Islam saa minut kananlihalle. :) Islam on täydellinen, emme me Muslimit.

- Eveliina

Asiaa.

Heippa lukijat!

3 viikkoa ilman tupakkaa tulee huomenna!! :) \o/ JES! Minun mieheni kanssa puhuttiin monet tuhannet kerrat, että kuinka vaikeaa se tulee olemaan yms.. Ja en koskaan pystynyt lopettamaankaan, ennen tätä yritystä. Kaikki alkoi siitä, kun huomasin että joka kerta, kun menin nukkumaan mietein hirveästi kuolemaa, ja miten lasteni käy, jos vien itseni hautaan, kun he ovat vielä pieniä? Ja herkkänä ihmisenä tietty itkin kamalasti ja se alkoi olemaan jo jopa rankkaa, kun ei nukkunut, koska mielessä pyöri raskaita asioita. :(

Ja sitten yhtenä päivänä tilasin sähkötupakan minulle ja kun se saapui, mieheni epäili, etten silti pystyisi lopettamaan ja jotenkin se sai minut päättämään, että nyt on se päivä, se päivä kun mikään tupakka ei minua hallitse, haluan hallita omaa elämääni. :) Sekä, jos Jumala suo, elää pidempään, jotta saan kasvattaa omat lapseni, eikä kukaan muu! Mitään kamalampaa en tiedä, kuin että joku toinen yrittäisi olla heille äiti. Eli poltin kaksi ja puoli päivää sähkötupakkaa, kunnes tutkein siitä tietoja netistä ja monet olivat sanoneet, ettei pidemmällä tähtäimellä ole ehkä terveellinen ollenkaan. Ja päätin lopettaa siis senkin, ja sen jälkeen nikotiinilaastarilla mennään. Vielä pitäisi kaksi viikkoa ainakin, niin kauan kun tuntuu että tupakkaa vielä tekisi mieli ilman. 

Mutta nyt elämä tuntuu mahtavalta, kun KAIKKI aika mikä meni tupakan kanssa ennen, jää nyt lapsille ja omaan oleiluun. Yskä on tipotiessään ja henki kulkee paremmin, sekä nyt haistan kaiken, jopa sen kuinka pahalle tupakoijat haisevat. :D Joten mitä itse sanon kaikille, jotka tupakan lopettamista ajattelevat on, että 

MINUN mielestäni on turha edes leikkiä asian kanssa, ennen kuin sinulle vain kerta kaikkisesti tulee se lopullinen piste. Se tunne, että ei enää! :) Ja toivon parasta, että minunkin lopettamisena oli tässä yhdellä kertaa lopetettu. Tuntuu ainakin, että se olisi. Koska vihaan olla heikko. :D

Huomenna tiedossa pojalle keinun hakemista ja oman uuden takin ja housujen saapuminen postiin. :) Kuvia tietty laitan, kun taas jaksan kuvailla itseäni. :)

Näiden takia ei koskaan haluaisi vapaaehtoisesti
luopua elämästä. Kiitos minun Aishalle ja Luanille,
että olette olemassa. <3

- Eveliina

Ihan vain kuulumisia. :))

Hei taas!

Olen viettänyt hiljaiseloa taas, mutta kai minä taas innostun tästä kirjoittelusta lisää, kun tulee taas syksy/talvi. Saa postailla kaikkia uusi vaatehankintoja yms...

No nyt on kaikkea taas ollut elämässä. Asunnon metsästystä, minun sormuksen hankintaa sun muuta. :) Toki laitan kuvaakin, koska... No, en koskaan kyllästy esitellä sitä. ;) Tyypillinen nainen, kai. 

On ollut oikein ihana seurata omien lasteni kasvua nyt viime aikoina, Aisha muutama kuukausi sitten ei hirveästi puhunut, ja nyt puhua pälpättää ja on myös hirmu tapaturma-altis. :( Mutta kuulemma tulee aivan isosiskoonsa Nooraan. :) Ja Luan taas, no, meidän sulttaanipoika, joka osaa vaatia huomiota niin kauan että myös saa sitä. :D Minulla on sellaiset lapset, etten vaihtaisi kyllä mihinkään! On niin omanlaatuisia valioyksilöitä oikein! :) <3 

Elämässä asiat kyllä menevät oudosti, kun miettii... Tytärpuoleni on useaan otteeseen sanonut minulle, että mieti, sulla ei ollut yhtään lasta vielä kolme vuotta sitten ja nyt sulla on kaksi, ja olen muuttunut aivan hirmuisesti. Totta se kyllä on, moni ikäiseni ei pakosti edes ole vielä äiti. Monia virheitä on toki sattunut matkalla, mutta yritän korjata niitä aina seuraavalla kerralla, tarkoitan siis joitain tyypillisiä kasvatukseen liittyviä virheitä. :)

Olen kuitenkin oikein hyvässä paikassa nyt, ja moni on facessakin lukenut varmasti, että lopetin vihdoin ja viimein tupakan polton! Insha'Allah lopullisesti! Olo on sen mukainenkin, ja tupakoinnista aiheutuneet haitat alkavat näyttävästi lähtevän pois koko ajan. :) Iho on paremmassa kunnossa jo nyt, makuaisti parempi sekä suu terveempi ja yskä on poissa. :) \o/ Toivotaan, että jatkuu. :)

Tähän lopuksi laitan hieman kuvia:

Olen alkanut syödä paremmin, kun lopetin. :)

Sormus. <3

Santa Maria kaivokselta Brasiliasta oleva aquamariini jalokivi
jossa yhteensä 30 timanttia valkokultaisessa kehikossa. <3
KIITOS MIEHENI! <3

Minun rakkaani. <3 Elämä ilman heitä ei olisi mitään. Olen
oppinut niin paljon heiltä. 

- Eveliina

Ajatuksia herätellään..

Hei lukijat,

On ollut pitkä tauko, kun olen taas viimeksi kirjoittanut tänne. Mutta kadotin hetkeksi inspiraation, sekä leivontaharjoitteluni ovat vieneet aikaani kamalasti! Mutta yritän edes viikoittain jotakin saada tänne aikaiseksi. :)

Olen ollut katkipoikkirikki, kun on niin paljon tekemistä kotona ja lasten kanssa, mutta nyt alan olla paremmassa kuosissa taas. Yritän myös pitää mielessä, että on Muslimien rauhoitettu kuukausi Ramadan, eli täytyy olla hyväkäytöksinen yms.. :) Joten nyt elämä hymyilee taas, saatiin kaikki asiat kuntoon kotonakin, koskien teinien ei-osallisuutta kotitöihin yms.. Ja nyt alkoi yhteinen sävel miehenkin kanssa lastenkasvatuksesta, kun hänellä on joskus tapana liikaakin hemmotella lapset. :D

Sitten asiasta toiseen, olen ihan täysin Muslimi-friikki! Ja nyt olen lukenut ja lukenut kaikenlaista kaikkien ihailemien Musliminaisten facebookissa ja huomannut, miten ihmiset osaavat olla HIRMU kateellisia. Ollaan heti haukkumassa ja kritisoimassa toisia, vaikkei se oma elämä kuitenkaan koskaan voi olla niin kondiksessa, että olisi varaa muita arvostella, omakohtaista kokemusta tästäkin. Käytöstapoja ihmiset hyvät! Kateus saa ihmiset pihisemään ja kuhisemaan ja olemaan todella ilkeitä ja ajattelemattomia toisia kohtaan. :< Arvostellaan ulkonäkö, pukeutuminen, kulttuuri, kieli, kasvatus, huivinkäyttö.. :( Vaikka omasta mielestäni jokainen Muslimi saa olla kuin itse katsoo parhaakseen, miksei jokainen voisi ajatella näin?

Sekä sitten on myös tuo meidän vanhemmat esimerkiksi, kun sanoo ettei ymmärrä mun lapseni puhetta. No se voi olla vaikeaa ymmärtää, kun lapseni puhuu albaaniaa, ei he sitä voisikaan ymmärtää. :D Mutta eivät varmaan käsitä, että ei olekaan mahdollista ymmärtää, jossei sitä opiskele. 

Jahjahjah.. Alkoholi! Suomalaisten kulttuuri, miksei monien muidenkin. Kasvava ongelma koko yhteiskunnassa. Lehdissäkin siitä nyt puhutaan. En voi käsittää, miksi tarvitsee juoda? Tai siis itse HALUAN mieluummin olla kokonaan ilman, jotta voisin olla ylpeä siitä, että kuulun vähemmistöön, joka alkoholia ei käytä ollenkaan. Sekä että se kuuluu Islamiin. Eli ihan suoraan voin sanoa, että en aio koskaan enää mennä baariin tyttöjen kesken juomaan alkoholia. :D Öklöttää, mitä se saa aikaiseksi, koska taas kerran, been there done that! 

Eli tässäpä tämä päivän purku ja olen onnellinen tässä tilanteessa, kun olen. Ihan vähän vielä, kun keksisi mikä se ns. oma aika voisi olla, niin sitten varmaan mieli on rauhassa. Mieheni kanssa ollaan mietitty nyt pari päivää, mitä voisin tehdä yksin välillä? :)

Ihmiset hyvät, rakkaat, palleroiset.. :) Olkaa kilttejä ja olkaa onnellisia, tehkää vaikka niin kuin tuo yksi intialaista alkuperää oleva twitterissä tilapäivitys:" Tänään en leikannutkaan omaa nurmikkoani, vain naapurin joka paastoaa Ramadanin takia." ja se sai kaikkien mielen sinä päivänä onnelliseksi ja toiveikkaaksi, että ehkä minäkin voisin olla vielä parempi ihminen? <3

- Eveliina

Aikaa on kulunut ja paljon on sattunut!

Hei PIITKÄÄÄSTÄ aikaa lukijat,

On ollut erityisen pitkä blogitauko, mutta ymmärtänette varmasti, ettei kauheasti aikaa jää blogin kirjoittamiseen, kun on entuudestaan jo pieni lapsi kotona + uusi vastasyntynyt. :) Jolla ei muuten oo oikein minkäänlaista unirytmiä vielä, voi mennä yöunille vasta klo 00.00. Joten sen jälkeen itsellä mielessä kanssa jo uni, eikä kirjoittaminen. 

Eli on tapahtunut kaikennäköistä, kun olen ollut kirjoitustauolla. Sain siis kauan odotetun ja yritetyn toisen lapseni, pojan, nimeltä Luan Isa Neziri. <3 Synnytys käynnistyi 5 päivää ennen laskettua aikaa, viikoilla 39+2. Ensimmäiset supistukset koko raskauden aikana, ja olivat heti ne synnytyssupistukset. Samoin kuin Aishan kanssa kävi. No, odottelin aikani kotona, ja mieheni oli vielä sitä mieltä että juodaan kahvit ja lähdetään vasta 10 aikaan illalla synnärille, kello oli noin puoli kuusi tuolloin. Mieheni kipaisi vielä kaupassa rennosti laittamassa pitkävedon ja tuona aikana minä soitin varmistaakseni, että kannattaako jo tulla. Käskivät tulla heti, ja kun saavuimme olin jo ihan valmis synnyttämään. :D Eli jos olisin odottanut ilta kymmeneen, olisi vaavi tullut kotiin, kirjaimellisesti! :D
Synnytyksessä kaikki meni hyvin, ilokaasuakin sain vasta ihan viime hetkellä, tai vasta silloin sitä tarvitsin, ja vasta lopussa sitten alkoi tuntua vaikeammalta, ja syykin selvisi, nimittäin napanuora oli kietotunut kaksinkertaisesti vauvan kaulan ympäri. Luojan kiitos vaavimme parkaisia samantien, kun lastenlääkäri otti hänet, eli ei tarvinnut viedä minnekään teho-hoitoon tms..
Nyt siitä ajasta on vain muisto ja Luan on jo kaksi kuukautta vanha. Rakkautta, riemua ja vipinää riittää meidän huushollissa, totisesti! :)
Lasten takia on hyvä elää, kun tekee heidän puolestaan kaiken minkä voi, saa olla onnellinen lopputuloksesta ja tyytyväinen omaan panokseen sitten lopuksi. Itse olen todella tyytyväinen elämääni tällä hetkellä, enkä oikeastaan muuttaisi siinä mitään. Mietein juuri, että kauas on tultu niistä ajoista, kun tämä tytteli oli epävarma pikku pullukka, jolla ei ollut oikeastaan lainkaan omia mielipiteitä! Nyt niitä on vaikka muille jakaa. :D Mutta joo, tätäkin blogia aloin kirjoittaa jo yli viikko sitten ja siinäkin ajassa on ehtinyt tapahtua vaikka mitä.. Tapasin tätini, äitini siskon, pitkästä aikaa varmaan kolmeen vuoteen, ja oli oikein koskettavaa nähdä hänet, ja nyt huomenna olisi vuorossa minun sydän ystäväni nuoruusvuosilta, eli serkkuni.
On aika yrittää korjata asioita, kun moni varmasti bloginlukijoistani onkin kuullut veljeni yllättävästä poismenosta, aikaa ei pakosti ole niin paljon, kuin itse luulisi. Meille jokaiselle kuolema on varma asia, ainoa varma, ja nyt on aika nauttia elämästä ja olla mahdollisimman hyvä ihminen tällä planeetalla. Ei kannata koskaan luovuttaa missään asiassa, koskaan ei ole liian myöhäistä!

- Eveliina

RV 38+0 ja jännät paikat. :)

Hei lukijat,

Nyt on kulunut ennätysaika viime blogikirjoituksestani, mutta olen halunnut vain nautiskella olostani ja odotella vaavin syntymää ihan ilman mitään velvollisuuksia. :) Mutta tänään päätin päräyttää pienet tekstit tänne taas pitkästä aikaa...

Eli, tänään neuvolakäynnillä oltu ja siellä se vaavi vieläkin näyttää viihtyvän hyvässä lapsiveden määrässä. ei mikään kiire ulos. Pää alaspäin jo viikolta 33 lähtien, mutta silti sitkeästi kaikesta huolimatta ei ole vielä päättänyt syntyä. Elämän lahjaa on niin jännittävä odottaa. <3 Meidän perhe jo malttamattomana odottelee ja lapset kyselee, joko lähdet synnärille tänään? Joko jo?! :D On puhuttu melkeimpä kampituksista ja rappusista alas tönäisyistä, jotta vauva lähtisi syntymään. :D Mutta toki vitsinä! 

No, itseasiassa minäkään en ole saanut ajatuksiani irti synnytyksestä ja siitä, onko vauva terve yms... Perusasiat pyörii mielessä. Ja ensimmäinen synnytys meni ilman kivunlievitystä, joten niin toivoisin että tämäkin. InshAllah. <3 Aisha syntyi viikoilla 38+4 joten jos siihen olisi katsominen olisi aika jo lähellä tässäkin raskaudessa. :)

Olen alkanut miettiä lapsien kasvatusta ja kaikennäköistä... Minä haluaisin kasvattaa lapseni niin, että heistä pidetään ihmisinä, haluan että lapseni eivät tee samoja virheitä kuin minä olen tehnyt, haluan uskaltaa puuttua, jos näen jotain puututtavaa, haluan olla kiinnostunut heidän elämästään ja haluan uhrata oman elämäni heidän eteensä, että kun he ovat aikuisia, voin katsoa heitä ja he minua tyytyväisinä, että äiti teki kaikkensa eteemme ja ei ollut itsekäs. Unelmasenaario, joka toivottavasti toteutuu. On kamalaa katseltavaa, miten jotkut nuoret menevät aivan piloille, kun vanhemmat ajattelevat, että antaa nuorten tehdä omat virheensä yms... En jaksa puuttua, ei kiinnosta. Kunhan tulee elävänä kotiin, niin hyvä on. Ja sitten nämä nuoret notkuvat tuolla pitkin kyliä tekemässä ties mitä ja käyttäytyvät kuin ihan keskenkasvuiset. :< Minullakin tällä hetkellä oli lähipiirissä yksi sellainen henkilö, joka muuttui seuransa mukana kahdessa-kolmessa viikossa ihan kauheaksi, enkä ollut enää tunnistaa kyseistä henkilöä samaksi, siihen nähden miten hän puhui minulle. Mutta omat on asiansa, ei voi mitään, onneksi minulla on oma perheeni, jonka eteen voin varmistaa, ettei samoja virheitä toistu ainakaan täällä päässä. :) Toivotaan ja rukoillaan, että tämä minulle läheinen tulisi järkiinsä. <3 

Mutta se kai siitä sitten. Katsotaan kirjoitanko seuraavaksi, kun vauva on syntynyt? :))

Rv 31-32. :) Ja vatsa on jatkanut kasvuaan vielä tuosta. :))

- Eveliina