Kuulumisia...

Hei,.

Meidän perheessä on sattunut ja tapahtunut.. Odotimme onnellisina syntyväksi 29.7. uutta vauvaa. Nopeasti tärpännyt numero 3. Neziri numero 6. Mutta jotakin kuitenkin tapahtui, että minua alkoi supistella joskus 24 viikon tienoilla.. Ensin ajattelin sen johtuvan vilkkaasta elämänrytmistäni, koska paljon tekemistä oli näin isossa perheessä, jossa oli vielä 2 pientä lasta hoidettavana.

Viikonloppuna 11.-13.4.2014 supistukset olivat kuitenkin jo niin kovat, että tiesin ettei ole täysin normaalia. Sanoin miehelleni, että maanantaina mennäään päivystykseen äippäpolille, koska jos menen viikonloppuna joudun jäämään yöksi. Hassua, miten äidin ajatusmaailma toimii, en halunnut jättää lapsiani. 

Maanantaina mentiin siis päivystykseen ja kun pääsin sisään he katsoivat ultralla tilanteen, olivat todella "järkyttyneitä", sain nousta enää sen verran, että saan housut jalkaan ja siitä suoraan makuulle sänkyyn, sairaalavaatteet päälle ja ambulanssilla tyksiin. Supistusten estotipat suoneen ja menoksi. Ensin jouduttiin toki odottelemaan, että supistukset rauhottuvat, ettei synnytys käynnistyisi ambulanssissa.

Turkuun päästyäni, mieheni ajoi perässä, lääkärit ja hoitajat pyörivät ympärilläni, paniikki oli tottakai kova, ja pelko suuri. Tärisin kauttaaltaan yhä, mutta silti en ymmärtänyt kunnolla tilanteen vakavuutta, vuodelepo oli käsky, niin kauan kuin tarve, viikosta seitsemään. 

Itku pääsi samantien, kun ajattelin minun rakkaita lapsiani porissa, mitä heille käy? Miten voin koskaan olla erossa heistä, en saisi edes liikkua, kun he tulevat katsomaan minua? Minusta ei olisi mitään hyötyä. Mutta toinen juttu oli sisälläni oleva vauva, ilman panostani, hän syntyisi liian ennenaikojaan ja joutuisi taistelemaan elämästään, kera kaikkien mahdolliseten takapakkien ja komplikaatioiden, jota kenenkään vauvan ei tulisi kokea. Sitouduin siis vuodelepoon täysin, oli murtavaa ajatella omia lapsia kotona ja omaa yksinäisyyttä sairaalassa, "supermammasta" oli tullut vuodepotilas, jota käytiin pesemässä, ja jolle tuotiin ruoat nokan eteen, ei ollenkaan sellaista mihin olin tottunut.

Ensimmäinen päivä oli pahin, televisiottomassa huoneessa, pelkkä sisustuslehti mukana, ajatukset saivat vallan, ja koko yö meni melkein itkiessä. Aamupäivällä, seuraavana päivänä, minut siirreettiin televisiolliseen huoneeseen ja sain netinkin hetkeksi käyttööni. Tuntui paremmalta, kun sai ajatella jotakin muuta vaihteeksi. Ei tarvinnut miettiä koko ajan murheita.

Nukuin vielä yhden yön siinä huoneessa ja seuraavana päivänä supistukset olivat loppuneet ja sain siirron synnytystä odottavien kerrokseen. Jossa minun tulisi olla vuodelevossa kauan. Minun päässäni vaivasi kuitenkin yhden talon kokeneimman kätilön sanat, kun itkin hänelle yhtenä iltana ikävääni, hän totesi: älä keskity viikkoihin, joita joudut täällä olemaan, vaan kerää itseäsi siihen, että synnytät muutaman päivän sisällä. En ollut nähnyt vielä papereitani, joten en tiennyt mikä tilanteeni oli.(paperini olivat tulleet kotiin, kun saavuin kotiin 22.4.2014 ja niissä luki näin selkokielelle käännettynä, että synnytys oli täysin käynnissä jo porissa ollessani, mutta shokkitilassa en tajunnut yhtään asiaa.)

Päivät menivät, ja aloin jo tottua makoiluun, ihminen tottuu nopeasti, ja kun sai tekemistä ja ihania kätilöitä kävi pitämässä seuraa, ei se ollut ihan maailmanloppu. Perjantaina, 18.4.2014, kuitenkin se iski. Vatsaa sattui ja pisti, ensin ajattelin että se on vain jotain suolisto-oireita tms, kunnes illalla klo 23 polttava kipu alkoi ulottua alaselkään ja tunnistin heti, että nyt ollaan TAAS samassa jamassa, kuin maanantaina. Nämä ovat aitoja synnytyssupistuksia. Kutsuin hoitajan, joka oli huolissaan, ja sanoi että tarkkaillaan vielä puolisen tuntia, no ei se ehtinyt edes kulua, kun oli pakko kutsua hoitaja takaisin, kivut olivat jo aika komioissa lukemissa! Minut alettiin heti siirtää synnytysalin puolelle, jossa minut otti vastaan maailman mahtavin kätilö ikinä! Reipas, ystävällinen, iloinen ja kannustava. Hänen, ja osittain kyllä itsenikin, kannustuksesta sain taas synnyttää ilman kivunlievitystä. Ja mikä synnytyskokemus olikaan, tiesin, että viikkoihin nähden lapsi oli pienen pieni, niin sekin takaraivossa raksutti, että jokainen ylimääräinen aine häneen on huonoksi, joten naturellina hänet täytyisi synnyttää. Synnytyksen jälkeen nousin ekaa kertaa seisomaan melkein 6 päivään ja jalat eivät ensin meinanneet kantaa, niitä pisteli ja oli aivan tunnottomat. Mutta kun keräsin voimani, sain ne pelittämään, pienen vilauksen vauvasta nähneenä, olin aivan ällikällä lyöty, että mitä oli tapahtunut, mieskään ei päässyt synnytykseen, eikä edes tiennyt minun siellä olevan. Oli epätodellinen olo, mutta tyytyväinen, että kuulin vauvan itkun, ei ollut eloton, vaan urhea 25+4 viikkoinen pikku-mies! Tytöksi häntä luulleena, olin onnellinen että minun viimeinen lapseni olikin yllätys sukupuolen suhteen. 

Seuraavan päivän sain hänestä valokuvan huoneeseeni. Voi kauhistus, kun on pieni, mutta todellisuudessa hän oli vielä pienempi! Kuvasta ei voi käsittää oikeaa mittasuhdetta. Heti halusin mennä katsomaan, ensimmäisen päivän jouduin kulkemaan pyörätuolissa, koska jalat eivät kantaneet kunnolla ja pyörrytti. Tämä hullu tietenkin meni heti aamulla suihkuun ja meinasi pyörtyä siellä! Oli aivan kamala kokemus. Ja johtui siis vuodelevosta tuo olo. Että voi miettiä niitä rassukoita, jotka joutuu olemaan vuodelevossa viikkoja tai kuukausia. :(

Lauantai 19. päivä oli siis poikani syntymäpäivä ja vietinkin paljon aikaa häneen tutustuen, ja ihme kyllä johdot ja letkut eivät minua säikäyttäneet, koska en halunnut joutua tilaan jossa olen aivan paniikissa, koska vauvani tarvitsi minua, äitiään. Olin murtunut ajatuksesta, että tiesin jo nyt, että hän jää turkuun, kun minä joudun menemään poriin muiden lasten luo. Omatunto ei anna anteeksi koskaan sitä, että joudun hänet sinne jättämään. Niin se päivä tulikin, kun mieheni haki minut kotiin, käytiin pitämässä pikkuista teräsmiestämme ensimmäistä kertaa sylissä, itse olin jo häntä hoitanutkin, ja sitten tämän jälkeen me lähdimme ajamaan kotiin. Olin innoissani ja surullinen. Näkisin aivan tuota pikaa lapseni, mutta yksi lapsistani jäi taakse, toisten hoitoon, eikä oma äiti pääsisi osallistumaan niin paljon paranemiseen ja kasvamiseen, kuin olisi pitänyt. Onneksi, poikamme on vahva ikäisekseen, painoi 890 grammaa, kun hänen ikäisiään on painanut alle 500 grammaakin. Ja jotkut 30 viikkoisetkin voivat painaa vähemmän, kuin hän. Paino tämän ikäiselle on tärkeä tekijä. 

Kotiin päästyäni, näin lapseni, ja vollotin aivan hysteerisesti, poikani tuli halaamaan minua, mikä oli maailman hellyyttävintä ikinä, koska hän on vasta 1-vuotias. Olin kuitenkin aivan sekaisin vielä, kroppa oli sekaisin, koska ei ollut valmis vielä synnyttämään, ja mieli sekaisin, koska oma poika oli toisess kaupungissa, eikä tilanne sallinut muuttoakaan sinne, koska tilanne oli sellainen, että menot olivat olleet jo niin suuret lähikuukausina, oli ollut lomaa ja muuttoa, ja toiseksi isossa perheessä muutoksia ei ole helppo tehdä.

Keskiviikkona menimme ensimmäistä kertaa katsomaan rakastamme, joka tuntui jo tällöin kasvaneen hieman, ei painossa eikä koossa, mutta ulkonäöllisesti hieman. Sain hänet ensimmäistä kertaa kenguruhoitoon. joka on hoitomuoto, joka on tutkitusti osoitettu jopa auttavan keskosia kotiutumaan nopeammin. Pidin häntä siinä 2,5 h suurinpiirtein, koska päivähoito porissa ei ole järjestynyt ihan vielä, niin ei meillä ole lapsenvahtia pitkäksi aikaa. Vauva nautti niin kovin ja minä olin onnellinen, koska tiesin hänen vointinsa kohenevan siitä. Kotiin oli kuitenkin pakko lähteä, ja odottelemaan mitä pojan ultraääni sanoo, sydämen ductus-suoni tuon ikäiseltä ei yleensä sulkeudu, suoni joka yleensä alkaa sulkeutua kun vauva syntyy täysiaikaisena, ja niin meillekin siis kävi, niin kuin monelle muulle keskosvanhemmallekin varmasti on käynyt, että se ei ollut sulkeutunut, ja niimpä hänelle aloitettiin lääkitys, 3 päivän, sitä sulkemaan. Kolmen päivän kuluttua saimme kuitenkin puhelun, ettei se ollut sulkeutunut lääkeelläkään, eli leikkaus olisi hyvin todennäköinen meidän pienelle potilaalle, kunhan hän tuosta hieman vahvistuisi. Mutta tämä on siis kuitenkin ihan perustoimenpide, ei mikään massiivinen avosydänleikkaus, vaan tässä tehdään pieni viilto rintaan ja klipsulla suljetaan suoni. Mutta huonoa tässä on, että se hidastaa hänen yleistä toipumistaan, eli aika turussa pitenee, eikä siirtoa varmaan pystytä tekemään niin kuin oli ollut puhe. Sekä toinenkin asia hänen voinnissaan on tapahtunut, ettei poika jaksa hengittää enää itse, vaan hänet siirreettiin keuhkokoneeseen, kun sitä ennen hän oli napa-säädöillä, eli että kone alkoi hengittää hänen puolestaan silloin, kun hän ei sitä itse ns. muistanut. Mutta tällainenkin on keskosilla kuulemma normaalia. 

Nyt tässä tilanteessa, kun ajattelen, olen ollut typerä ja itsekäs. Puhuimme useasti mieheni kanssa, että syntyisi lapsi terveenä ja sitten ei kyllä enää lapsia, alkaa käymään rankaksi. Ja minä en koskaan osannut myöskään levätä, kohdunkaulassani oli ollut solumuutoksia ja ne oli poistettu loop-hoidolla, joka voi aiheuttaa joillekin ennenaikaisen synnytyksen, ja kai se oli tähän vaikuttanut, jos olisin osannut levätä, ehkä näin ei olisi käynyt. Monta kertaa miehelleni sanoin että haluaisin levätä, mutta koskaan en levännyt. Ja näin kun ajattelee, voi aina miettiä, että sain levätä 5 päivää ennen lapsen syntymää, jota en koskaan ennen saanut, ja lapsi syntyi kiireesti kun kerran sitä oltiin "niin toivottu". Merkkejä oli monia, mutta aika yleistä vissiin keskosvanhemmille alkaa miettiä kaikkia syitä ja seuraamuksia! 

Reissut ottavat veronsa, ja muut lapset ovat huoli aina kun vaavia lähtee katsomaan, joskus otetaan heitä jopa mukaan, mutta eivät hekään jatkuvaa reissailua jaksa. Meidän perhe on kuitenkin meidän perhe, ja minä olen minä. Vaikka läpi harmaankiven, minä laitan kaiken järjestymään ja hoidan asiat kyllä kuntoon, romahduksille on aikaa sitten, kunhan ensin toivottavasti kaikki menee hyvin ja saadaan poika kotiin, sitä ennen aion hoitaa tehtäväni äitinä.

- Eveliina

p.s. kirjoitan siksi, koska se tuntuu todella terapeuttiselta

Asiaa.

Heippa lukijat!

3 viikkoa ilman tupakkaa tulee huomenna!! :) \o/ JES! Minun mieheni kanssa puhuttiin monet tuhannet kerrat, että kuinka vaikeaa se tulee olemaan yms.. Ja en koskaan pystynyt lopettamaankaan, ennen tätä yritystä. Kaikki alkoi siitä, kun huomasin että joka kerta, kun menin nukkumaan mietein hirveästi kuolemaa, ja miten lasteni käy, jos vien itseni hautaan, kun he ovat vielä pieniä? Ja herkkänä ihmisenä tietty itkin kamalasti ja se alkoi olemaan jo jopa rankkaa, kun ei nukkunut, koska mielessä pyöri raskaita asioita. :(

Ja sitten yhtenä päivänä tilasin sähkötupakan minulle ja kun se saapui, mieheni epäili, etten silti pystyisi lopettamaan ja jotenkin se sai minut päättämään, että nyt on se päivä, se päivä kun mikään tupakka ei minua hallitse, haluan hallita omaa elämääni. :) Sekä, jos Jumala suo, elää pidempään, jotta saan kasvattaa omat lapseni, eikä kukaan muu! Mitään kamalampaa en tiedä, kuin että joku toinen yrittäisi olla heille äiti. Eli poltin kaksi ja puoli päivää sähkötupakkaa, kunnes tutkein siitä tietoja netistä ja monet olivat sanoneet, ettei pidemmällä tähtäimellä ole ehkä terveellinen ollenkaan. Ja päätin lopettaa siis senkin, ja sen jälkeen nikotiinilaastarilla mennään. Vielä pitäisi kaksi viikkoa ainakin, niin kauan kun tuntuu että tupakkaa vielä tekisi mieli ilman. 

Mutta nyt elämä tuntuu mahtavalta, kun KAIKKI aika mikä meni tupakan kanssa ennen, jää nyt lapsille ja omaan oleiluun. Yskä on tipotiessään ja henki kulkee paremmin, sekä nyt haistan kaiken, jopa sen kuinka pahalle tupakoijat haisevat. :D Joten mitä itse sanon kaikille, jotka tupakan lopettamista ajattelevat on, että 

MINUN mielestäni on turha edes leikkiä asian kanssa, ennen kuin sinulle vain kerta kaikkisesti tulee se lopullinen piste. Se tunne, että ei enää! :) Ja toivon parasta, että minunkin lopettamisena oli tässä yhdellä kertaa lopetettu. Tuntuu ainakin, että se olisi. Koska vihaan olla heikko. :D

Huomenna tiedossa pojalle keinun hakemista ja oman uuden takin ja housujen saapuminen postiin. :) Kuvia tietty laitan, kun taas jaksan kuvailla itseäni. :)

Näiden takia ei koskaan haluaisi vapaaehtoisesti
luopua elämästä. Kiitos minun Aishalle ja Luanille,
että olette olemassa. <3

- Eveliina

Ihan vain kuulumisia. :))

Hei taas!

Olen viettänyt hiljaiseloa taas, mutta kai minä taas innostun tästä kirjoittelusta lisää, kun tulee taas syksy/talvi. Saa postailla kaikkia uusi vaatehankintoja yms...

No nyt on kaikkea taas ollut elämässä. Asunnon metsästystä, minun sormuksen hankintaa sun muuta. :) Toki laitan kuvaakin, koska... No, en koskaan kyllästy esitellä sitä. ;) Tyypillinen nainen, kai. 

On ollut oikein ihana seurata omien lasteni kasvua nyt viime aikoina, Aisha muutama kuukausi sitten ei hirveästi puhunut, ja nyt puhua pälpättää ja on myös hirmu tapaturma-altis. :( Mutta kuulemma tulee aivan isosiskoonsa Nooraan. :) Ja Luan taas, no, meidän sulttaanipoika, joka osaa vaatia huomiota niin kauan että myös saa sitä. :D Minulla on sellaiset lapset, etten vaihtaisi kyllä mihinkään! On niin omanlaatuisia valioyksilöitä oikein! :) <3 

Elämässä asiat kyllä menevät oudosti, kun miettii... Tytärpuoleni on useaan otteeseen sanonut minulle, että mieti, sulla ei ollut yhtään lasta vielä kolme vuotta sitten ja nyt sulla on kaksi, ja olen muuttunut aivan hirmuisesti. Totta se kyllä on, moni ikäiseni ei pakosti edes ole vielä äiti. Monia virheitä on toki sattunut matkalla, mutta yritän korjata niitä aina seuraavalla kerralla, tarkoitan siis joitain tyypillisiä kasvatukseen liittyviä virheitä. :)

Olen kuitenkin oikein hyvässä paikassa nyt, ja moni on facessakin lukenut varmasti, että lopetin vihdoin ja viimein tupakan polton! Insha'Allah lopullisesti! Olo on sen mukainenkin, ja tupakoinnista aiheutuneet haitat alkavat näyttävästi lähtevän pois koko ajan. :) Iho on paremmassa kunnossa jo nyt, makuaisti parempi sekä suu terveempi ja yskä on poissa. :) \o/ Toivotaan, että jatkuu. :)

Tähän lopuksi laitan hieman kuvia:

Olen alkanut syödä paremmin, kun lopetin. :)

Sormus. <3

Santa Maria kaivokselta Brasiliasta oleva aquamariini jalokivi
jossa yhteensä 30 timanttia valkokultaisessa kehikossa. <3
KIITOS MIEHENI! <3

Minun rakkaani. <3 Elämä ilman heitä ei olisi mitään. Olen
oppinut niin paljon heiltä. 

- Eveliina

RV 38+0 ja jännät paikat. :)

Hei lukijat,

Nyt on kulunut ennätysaika viime blogikirjoituksestani, mutta olen halunnut vain nautiskella olostani ja odotella vaavin syntymää ihan ilman mitään velvollisuuksia. :) Mutta tänään päätin päräyttää pienet tekstit tänne taas pitkästä aikaa...

Eli, tänään neuvolakäynnillä oltu ja siellä se vaavi vieläkin näyttää viihtyvän hyvässä lapsiveden määrässä. ei mikään kiire ulos. Pää alaspäin jo viikolta 33 lähtien, mutta silti sitkeästi kaikesta huolimatta ei ole vielä päättänyt syntyä. Elämän lahjaa on niin jännittävä odottaa. <3 Meidän perhe jo malttamattomana odottelee ja lapset kyselee, joko lähdet synnärille tänään? Joko jo?! :D On puhuttu melkeimpä kampituksista ja rappusista alas tönäisyistä, jotta vauva lähtisi syntymään. :D Mutta toki vitsinä! 

No, itseasiassa minäkään en ole saanut ajatuksiani irti synnytyksestä ja siitä, onko vauva terve yms... Perusasiat pyörii mielessä. Ja ensimmäinen synnytys meni ilman kivunlievitystä, joten niin toivoisin että tämäkin. InshAllah. <3 Aisha syntyi viikoilla 38+4 joten jos siihen olisi katsominen olisi aika jo lähellä tässäkin raskaudessa. :)

Olen alkanut miettiä lapsien kasvatusta ja kaikennäköistä... Minä haluaisin kasvattaa lapseni niin, että heistä pidetään ihmisinä, haluan että lapseni eivät tee samoja virheitä kuin minä olen tehnyt, haluan uskaltaa puuttua, jos näen jotain puututtavaa, haluan olla kiinnostunut heidän elämästään ja haluan uhrata oman elämäni heidän eteensä, että kun he ovat aikuisia, voin katsoa heitä ja he minua tyytyväisinä, että äiti teki kaikkensa eteemme ja ei ollut itsekäs. Unelmasenaario, joka toivottavasti toteutuu. On kamalaa katseltavaa, miten jotkut nuoret menevät aivan piloille, kun vanhemmat ajattelevat, että antaa nuorten tehdä omat virheensä yms... En jaksa puuttua, ei kiinnosta. Kunhan tulee elävänä kotiin, niin hyvä on. Ja sitten nämä nuoret notkuvat tuolla pitkin kyliä tekemässä ties mitä ja käyttäytyvät kuin ihan keskenkasvuiset. :< Minullakin tällä hetkellä oli lähipiirissä yksi sellainen henkilö, joka muuttui seuransa mukana kahdessa-kolmessa viikossa ihan kauheaksi, enkä ollut enää tunnistaa kyseistä henkilöä samaksi, siihen nähden miten hän puhui minulle. Mutta omat on asiansa, ei voi mitään, onneksi minulla on oma perheeni, jonka eteen voin varmistaa, ettei samoja virheitä toistu ainakaan täällä päässä. :) Toivotaan ja rukoillaan, että tämä minulle läheinen tulisi järkiinsä. <3 

Mutta se kai siitä sitten. Katsotaan kirjoitanko seuraavaksi, kun vauva on syntynyt? :))

Rv 31-32. :) Ja vatsa on jatkanut kasvuaan vielä tuosta. :))

- Eveliina

Kuulumisia...

Moikka lukijat,

On taas kulunut aikaa viime kirjoituksesta, mutta tässä on ollut taas niin paljon hässäkkää, ettei paljon ole ehtinyt kirjoittaa.. Uusi vuosi meni hienosti Aishan kanssa valvoessa, koska rassukka pelkäsi niin kovin raketteja.. :<  Mutta onnneksi sitten lopuksi oli niin väsynyt, että nukahti. :)

No sen jälkeen alkoikin sitten norovirus-kierre meidän perheessä, joka toinen päivä meillä sairastui uusi tähän virukseen.. Ei kiva. Ja toipuminen oli kyllä pitkää, kun ei millään alkanut ainakaan meidän neidille maistumaan ruoka ja kaikki tuli aina uudestaan ylös. Eilen oli ensimmäinen päivä, kun hän alkoi syödä oikein kunnolla. Ja nyt sitten jo normaali leikkisä itsensä hän on. :) <3

Viime viikonloppu meillä oli sellainen yhtäkkinen päähänpisto lähteä risteilylle Aishan kanssa, joten perjantaina me sitten sinne mentiin ja lauantaina sieltä tultiin, Viking Isabellalla jouduttiin mennä, kun Europa oli aivan täynnä, :< Mutta ainakin Aisha tykkäsi kovasti! Ja mekin mieheni kanssa loppujen lopuksi, tottakai hieman rankkaa aina pienen lapsen kanssa, mutta ei sinne itseä varten mentykään. :)) Tulijaisiksi tuotiin tottakai karkkia ja itse sain Lancomen ripsivärin, jota olen aina halunnut testata, mutta tulin siihen tulokseen, ettei nuo merkkiripsarit ole oikeastaan yhtään sen kummosempia, kuin markettienkaan.

No tuollaisen reissun jälkeen kestää aina hieman palautua tähän harmaaseen sampolan arkeen, kun on piirit niin pienet. Laivalla aika kului lapsen kanssa oikein rattoisasti! Mutta kai se todellisuus sieltä aina valkenee itse kenellekin? :> 

Nyt haluan ehdottomasti löytää minulle ja Aishalle jonkun harrastuksen, missä hän näkisi ikäsiään lapsukaisia ja saisi leikkiä heidän kanssaan. Mutta en oikein tiedä, mikä sellainen sitten ois hyvä, kun muskarista en ainakaan oikein välittänyt. 

Tässä muutamia kuvia reissulta Aishasta, itsestä ei tullut otettua ollenkaan, kun mieheni oli hieman kipeä reissulla, joten olin itse kuvaajana. :)

Pallomeressä. <3

Laivatulijaiset tytölle, itse valitsi. :)

Aisha oli ainoa, joka ei suostunut halaamaan kisua. :D

Aisha sai kaveretakin reissulla. ;)

Isin turvallinen käsi. <3

- Eveliina

Aishan syntymäpäivät!

Hei lukijat,

Tänään ja eilen onkin ollut meidän nuorimmaisen syntymäpäivä järjestelyjä. On tyttö jo niin iso, että täytti 2 vuotta, aika menee kyllä todella nopeasti. Vieraita meillä ei käynyt, kuin minun perheeni ja ns. kummipoikamme Benyamin 7 kuukautta ja hänen vanhempansa Aso ja Eini. Omaa perhettä minulla onkin omaa takaa, että juhlat kuin juhlat tuntuu isoilta, kun koko meidän perhekin on läsnä. :) 

Aishan aamu alkoi heti lahjan avaamisella, oli aivan ällikällä lyöty varmasti, että: "Mitä?! Eiks siinä joulussa vieläkään ollut kaikki?" Hän sai vaikka mitä "Aishamaisia" lahjoja; siivousvälineitä lapsille, kokkaustarvikkeita ja prinsessaverhon, jonka avulla saimme luotua Aishalle leikkinurkkauksen olohuoneeseen: Meillä on niin pieni asunto isolle perheelle, ettei sitä tilaa löytynyt muualtakaan. :) 

Aishan kakun teko olikin sitten isompi haaste, mitä kaksi kuukautta sitten alettua sitä suunnitella olisin uskonut, ei ihan yhtä siisti tullut, kuin se kinuskissan versio, mutta ainakin sain sen pysymään kasassa, ja jotkut koristeet onnistuivat aika hyvin. Kostutukseen frezza chocomint-juomaa ja suklaa pohja, oli erikoisen hyvää, ja erilaista totuttuun vaaleaan pohjaan, jota monet aina tekevät syntymäpäiviksi. 

Vatsakuvaakin näkyy nyt sitten vihdoinkin, uskomatonta, että se vielä tuosta kasvaa lisää kyllä, kuinka iso mahtaakaan siitä vielä tulla? :> 

Päivästä yleisesti voin sanoa, että oli aikamoista uurastusta, mutta iloinen olen, että kaikki onnistui ja saatiin valmiiksi. Aisha oli ihanalla päällä, vaikka oli jättänyt päivänet väliin kokonaan. Jaksoi valvoa silti puoli yhdeksään ja oli niin mahtava kyllä. <3 Oli mukava nähdä, miten hän on yhdessä vuodessa muuttunut niin kovin paljon. Osaa sanoa sanoja, ymmärtää pyytää asioita ja matkii niin kovin. On puhjennut jotenkin kukkaan koko tyttönen! Ja ensi vuonna, Insallah, toivottavasti saadaan annettua hänelle paras lahja ikinä: pikku...No, sisarus. ;) Se jos jokin saa Aishan varmasti onnen partaalle, ja itsenikin. On niin helppoa, kun on päättänyt olla kotiäiti, eikä ole hinku mennä bailaamaan tai mitään, kaksi lasta minulle kiitos! :)) Nyt vain rukoilen ja toivon, että kaikki menee hyvin ja terve lapsi syntyy, jotta me saadaan taas vauvan tuoksuinen koti, ja Aisha saa itselleen leikkikaverin. :>

Onnellinen elämästä? Nyt kun istun tässä päivän päätteeksi, uutta vuotta odotellen, kyllä! Onnellinen kaikesta, mihin elämä on minut tuonut, joskus huonoja päiviä niin kuin kaikilla, mutta silti tasapainoista elämää, johon kuuluu liuta määrä ääntä, rakkautta ja joskus jopa eripuraa, mutta silti, niin ihanaan perheeseen saan kuulua. Jossa jokaisella on omalla tavallaan elämässä niin samanlaiset päämäärät, mutta silti jokainen on erilainen persoonansa, jokaisen päämääränä on ainakin olla osa yhtä suurta perhettä. 

Huomenna sitten tiedossa broilerinakkien metsästys ja valvotaan mieheni ja tytön kanssa katsellen raketteja, niin että ensimmäistä vuotta Aishakin ymmärtää niistä jotakin. Sitä odotellessa! <3 Kiitos lukijoille tästä vuodesta ja ensi vuonna luvassa sitten uusia juttuja minulta varmasti! :))

Siinä leikataan kakkua, Aisha sai oman nallekakkunsa. <3

Mummun perheeltä saadut ostoskärryt. :)
Aisha on niin reipas. <3

Masu. :)

Before

...And after...

- Eveliina 

Paljon hauskanpitoa Nezireillä!

Moikka lukijat!

On ollut muutama todella rento päivä nyt, kun joulua on vietetty. Me päätettiin periaatteessa viettää joulua niin, että sen tarkoitus oli juhlistaa juhlimatta jättämisiämme; Eid Al Adha ja Eid Al Fitr ovat Muslimeille tärkeimpiä juhlia, joten vietimme niitä hieman myöhään.

No, jouluruoat tuli väsättyä; lihapullat, porkkana-ja lanttulaatikot, lihakastike, juureksia yms. oli tarjolla. Oli mahtavaa nähdä, kun perhe rakasti ruokia. Kalkkunakin oli mahtavan makuista! 

Vieraina meillä oli Nooralotan poikaystävä Akseli, jota emme usein näe, joten oli ilo kestitä häntä ja Nooraa. :) Ruoan jälkeen olikin sitten vuorossa lahjojen jako, joka oli meidän perheen pienimmälle yhtä suurta juhlaa! Koko tämän ajan Aisha oli luullut, että huoneessani olevat lahjat olisivat jonkun toisen ja niistä olikin suuri osa hänen! <3 Lahja, lahja, hän hoki. 

Kaikki sujui kyllä niin mukavasti ja itsellekin osui kohdalle lahjat lapsilta; hyvä metallityllainen pursotin ja obh-nordican vihannesleikkuri, joka tulee tarpeeseen, sekä eri mittayksikkölusikoita! :)) Ihanaa, että lapset osaavat ostaa minulle juuri sellaisia lahjoja, joista minä tykkään; keittiövälineitä. <3 Ja Nooralta sain vielä mieheni kanssa samanlaiset kollarit! <3

Oma yllätykseni miehelleni oli vielä uudet kengät, Tommy Hilfigerin bokserit ja sukat, sekä Emporio Armanin valkoinen t-paita. Yllätys ei ollut kovin mieleinen, mieheni oli melkein suuttua, kun ei ollut ostanut minulle aatoksi lahjaa; sain häneltä aikasemmin jo punaisen parkatakin, joka oli joululahjani. :) Mutta onneksi sain selvitettyä miehellini, että halusin vain yllättää ja ostaa hänelle jotakin vaihteeksi, kun olen itse aina saanut kaiken mitä olen ollut vailla. Kiitos kuuluu siitä hänelle. Olen erittäin hyvässä paikassa omassa elämässäni nyt ja kiitän Jumalaa joka päivä kaikesta, mitä hän on minulle suonut, jokaisen pitäisi. Ja ellei asiat kaikilla ole hyvin, asiat saa menemään hyvin, ehkä joillain se vaati enemmän ja joillain vähemmän, mutta tavalla tai toisella, kun sisua löytyy, kaikki luonnistuu. :) Luovuttaminen on helppoa, mutta parempi valinta olisi vain päättää, että haluaa jotakin muuta, jos niin on. 

Lopuksi lisäsin paljon kuvia meidän perheen jouluaatosta, käytiin myös Aishan ja Basrin kanssa vanhempieni tykönä, jossa odotti vielä kello lahjaksi miehelleni äidiltäni, oli niin herkkää nähdä Basrin ilme, kun hän avasi sen, mies ei laisinkaan tykkää yllätyksistä ja hänelle tulee paha mieli aina, ellei pysty antamaan samaa takaisin. Hän niin haluaisi, että elämä vain olisi reilua. Rakastan häntä niin kovin. <3

Siinä meidän onnelline typykkä. <3

Rakastan kalaa! <3

Ruoka meni kaupaksi.

Tilanne-kuva! Uunista ottamassa ulos jotakin. :D

Sokoksesta löysin tällaisen, on ihanan himmeä,
ettei liian kirkas.

Huone alkoi jo näyttämään siltä, että innokkaat
availivat lahjoja. :)

Yritän niin selitellä miehelleni, miksi olin
tehnyt sen virheen ja yllättäny hänet. :D

Lisää sekamelskaa...

Kootaan Aishan kanssa leluja.

Mummulta saatu obh-nordican imurilelu. :) Nyt aina kun mami
siivoaa, tulee tyttökin mukana omallaan. :))

Aisha on seurannut mamin puuhia oikein
tarkasti. <3

Aishan kanssa saatiin mummun tekemät samanlaiset
villasukat, sekä Aisha sai paljon vaatteita. <3

Jääkaapin kunto sen jälkeen, kun ruoat oli kerätty talteen.
Riittikö koko pyhiksi? :D

Sain kivan seinäkellon äidiltäni, tuunasin sitä hieman maalaamalla
viisarit mustiksi, jotta sitä on helpompi lukea. :)

Nyt on aika lopettaa, koska masuvaavi käy aivan villinä! Taisi kääntyä juuri jo syntymävalmiuteen! :D Nyt lepoa ja sitten jos vain jaksaa, niin huomenna uimaan ja vois napata masukuvan tänne bloggeriin! :>

- Eveliina