maanantai 28. huhtikuuta 2014

Kuulumisia...

Hei,.

Meidän perheessä on sattunut ja tapahtunut.. Odotimme onnellisina syntyväksi 29.7. uutta vauvaa. Nopeasti tärpännyt numero 3. Neziri numero 6. Mutta jotakin kuitenkin tapahtui, että minua alkoi supistella joskus 24 viikon tienoilla.. Ensin ajattelin sen johtuvan vilkkaasta elämänrytmistäni, koska paljon tekemistä oli näin isossa perheessä, jossa oli vielä 2 pientä lasta hoidettavana.

Viikonloppuna 11.-13.4.2014 supistukset olivat kuitenkin jo niin kovat, että tiesin ettei ole täysin normaalia. Sanoin miehelleni, että maanantaina mennäään päivystykseen äippäpolille, koska jos menen viikonloppuna joudun jäämään yöksi. Hassua, miten äidin ajatusmaailma toimii, en halunnut jättää lapsiani. 
Maanantaina mentiin siis päivystykseen ja kun pääsin sisään he katsoivat ultralla tilanteen, olivat todella "järkyttyneitä", sain nousta enää sen verran, että saan housut jalkaan ja siitä suoraan makuulle sänkyyn, sairaalavaatteet päälle ja ambulanssilla tyksiin. Supistusten estotipat suoneen ja menoksi. Ensin jouduttiin toki odottelemaan, että supistukset rauhottuvat, ettei synnytys käynnistyisi ambulanssissa.
Turkuun päästyäni, mieheni ajoi perässä, lääkärit ja hoitajat pyörivät ympärilläni, paniikki oli tottakai kova, ja pelko suuri. Tärisin kauttaaltaan yhä, mutta silti en ymmärtänyt kunnolla tilanteen vakavuutta, vuodelepo oli käsky, niin kauan kuin tarve, viikosta seitsemään. 
Itku pääsi samantien, kun ajattelin minun rakkaita lapsiani porissa, mitä heille käy? Miten voin koskaan olla erossa heistä, en saisi edes liikkua, kun he tulevat katsomaan minua? Minusta ei olisi mitään hyötyä. Mutta toinen juttu oli sisälläni oleva vauva, ilman panostani, hän syntyisi liian ennenaikojaan ja joutuisi taistelemaan elämästään, kera kaikkien mahdolliseten takapakkien ja komplikaatioiden, jota kenenkään vauvan ei tulisi kokea. Sitouduin siis vuodelepoon täysin, oli murtavaa ajatella omia lapsia kotona ja omaa yksinäisyyttä sairaalassa, "supermammasta" oli tullut vuodepotilas, jota käytiin pesemässä, ja jolle tuotiin ruoat nokan eteen, ei ollenkaan sellaista mihin olin tottunut.
Ensimmäinen päivä oli pahin, televisiottomassa huoneessa, pelkkä sisustuslehti mukana, ajatukset saivat vallan, ja koko yö meni melkein itkiessä. Aamupäivällä, seuraavana päivänä, minut siirreettiin televisiolliseen huoneeseen ja sain netinkin hetkeksi käyttööni. Tuntui paremmalta, kun sai ajatella jotakin muuta vaihteeksi. Ei tarvinnut miettiä koko ajan murheita.
Nukuin vielä yhden yön siinä huoneessa ja seuraavana päivänä supistukset olivat loppuneet ja sain siirron synnytystä odottavien kerrokseen. Jossa minun tulisi olla vuodelevossa kauan. Minun päässäni vaivasi kuitenkin yhden talon kokeneimman kätilön sanat, kun itkin hänelle yhtenä iltana ikävääni, hän totesi: älä keskity viikkoihin, joita joudut täällä olemaan, vaan kerää itseäsi siihen, että synnytät muutaman päivän sisällä. En ollut nähnyt vielä papereitani, joten en tiennyt mikä tilanteeni oli.(paperini olivat tulleet kotiin, kun saavuin kotiin 22.4.2014 ja niissä luki näin selkokielelle käännettynä, että synnytys oli täysin käynnissä jo porissa ollessani, mutta shokkitilassa en tajunnut yhtään asiaa.)
Päivät menivät, ja aloin jo tottua makoiluun, ihminen tottuu nopeasti, ja kun sai tekemistä ja ihania kätilöitä kävi pitämässä seuraa, ei se ollut ihan maailmanloppu. Perjantaina, 18.4.2014, kuitenkin se iski. Vatsaa sattui ja pisti, ensin ajattelin että se on vain jotain suolisto-oireita tms, kunnes illalla klo 23 polttava kipu alkoi ulottua alaselkään ja tunnistin heti, että nyt ollaan TAAS samassa jamassa, kuin maanantaina. Nämä ovat aitoja synnytyssupistuksia. Kutsuin hoitajan, joka oli huolissaan, ja sanoi että tarkkaillaan vielä puolisen tuntia, no ei se ehtinyt edes kulua, kun oli pakko kutsua hoitaja takaisin, kivut olivat jo aika komioissa lukemissa! Minut alettiin heti siirtää synnytysalin puolelle, jossa minut otti vastaan maailman mahtavin kätilö ikinä! Reipas, ystävällinen, iloinen ja kannustava. Hänen, ja osittain kyllä itsenikin, kannustuksesta sain taas synnyttää ilman kivunlievitystä. Ja mikä synnytyskokemus olikaan, tiesin, että viikkoihin nähden lapsi oli pienen pieni, niin sekin takaraivossa raksutti, että jokainen ylimääräinen aine häneen on huonoksi, joten naturellina hänet täytyisi synnyttää. Synnytyksen jälkeen nousin ekaa kertaa seisomaan melkein 6 päivään ja jalat eivät ensin meinanneet kantaa, niitä pisteli ja oli aivan tunnottomat. Mutta kun keräsin voimani, sain ne pelittämään, pienen vilauksen vauvasta nähneenä, olin aivan ällikällä lyöty, että mitä oli tapahtunut, mieskään ei päässyt synnytykseen, eikä edes tiennyt minun siellä olevan. Oli epätodellinen olo, mutta tyytyväinen, että kuulin vauvan itkun, ei ollut eloton, vaan urhea 25+4 viikkoinen pikku-mies! Tytöksi häntä luulleena, olin onnellinen että minun viimeinen lapseni olikin yllätys sukupuolen suhteen. 
Seuraavan päivän sain hänestä valokuvan huoneeseeni. Voi kauhistus, kun on pieni, mutta todellisuudessa hän oli vielä pienempi! Kuvasta ei voi käsittää oikeaa mittasuhdetta. Heti halusin mennä katsomaan, ensimmäisen päivän jouduin kulkemaan pyörätuolissa, koska jalat eivät kantaneet kunnolla ja pyörrytti. Tämä hullu tietenkin meni heti aamulla suihkuun ja meinasi pyörtyä siellä! Oli aivan kamala kokemus. Ja johtui siis vuodelevosta tuo olo. Että voi miettiä niitä rassukoita, jotka joutuu olemaan vuodelevossa viikkoja tai kuukausia. :(
Lauantai 19. päivä oli siis poikani syntymäpäivä ja vietinkin paljon aikaa häneen tutustuen, ja ihme kyllä johdot ja letkut eivät minua säikäyttäneet, koska en halunnut joutua tilaan jossa olen aivan paniikissa, koska vauvani tarvitsi minua, äitiään. Olin murtunut ajatuksesta, että tiesin jo nyt, että hän jää turkuun, kun minä joudun menemään poriin muiden lasten luo. Omatunto ei anna anteeksi koskaan sitä, että joudun hänet sinne jättämään. Niin se päivä tulikin, kun mieheni haki minut kotiin, käytiin pitämässä pikkuista teräsmiestämme ensimmäistä kertaa sylissä, itse olin jo häntä hoitanutkin, ja sitten tämän jälkeen me lähdimme ajamaan kotiin. Olin innoissani ja surullinen. Näkisin aivan tuota pikaa lapseni, mutta yksi lapsistani jäi taakse, toisten hoitoon, eikä oma äiti pääsisi osallistumaan niin paljon paranemiseen ja kasvamiseen, kuin olisi pitänyt. Onneksi, poikamme on vahva ikäisekseen, painoi 890 grammaa, kun hänen ikäisiään on painanut alle 500 grammaakin. Ja jotkut 30 viikkoisetkin voivat painaa vähemmän, kuin hän. Paino tämän ikäiselle on tärkeä tekijä. 
Kotiin päästyäni, näin lapseni, ja vollotin aivan hysteerisesti, poikani tuli halaamaan minua, mikä oli maailman hellyyttävintä ikinä, koska hän on vasta 1-vuotias. Olin kuitenkin aivan sekaisin vielä, kroppa oli sekaisin, koska ei ollut valmis vielä synnyttämään, ja mieli sekaisin, koska oma poika oli toisess kaupungissa, eikä tilanne sallinut muuttoakaan sinne, koska tilanne oli sellainen, että menot olivat olleet jo niin suuret lähikuukausina, oli ollut lomaa ja muuttoa, ja toiseksi isossa perheessä muutoksia ei ole helppo tehdä.
Keskiviikkona menimme ensimmäistä kertaa katsomaan rakastamme, joka tuntui jo tällöin kasvaneen hieman, ei painossa eikä koossa, mutta ulkonäöllisesti hieman. Sain hänet ensimmäistä kertaa kenguruhoitoon. joka on hoitomuoto, joka on tutkitusti osoitettu jopa auttavan keskosia kotiutumaan nopeammin. Pidin häntä siinä 2,5 h suurinpiirtein, koska päivähoito porissa ei ole järjestynyt ihan vielä, niin ei meillä ole lapsenvahtia pitkäksi aikaa. Vauva nautti niin kovin ja minä olin onnellinen, koska tiesin hänen vointinsa kohenevan siitä. Kotiin oli kuitenkin pakko lähteä, ja odottelemaan mitä pojan ultraääni sanoo, sydämen ductus-suoni tuon ikäiseltä ei yleensä sulkeudu, suoni joka yleensä alkaa sulkeutua kun vauva syntyy täysiaikaisena, ja niin meillekin siis kävi, niin kuin monelle muulle keskosvanhemmallekin varmasti on käynyt, että se ei ollut sulkeutunut, ja niimpä hänelle aloitettiin lääkitys, 3 päivän, sitä sulkemaan. Kolmen päivän kuluttua saimme kuitenkin puhelun, ettei se ollut sulkeutunut lääkeelläkään, eli leikkaus olisi hyvin todennäköinen meidän pienelle potilaalle, kunhan hän tuosta hieman vahvistuisi. Mutta tämä on siis kuitenkin ihan perustoimenpide, ei mikään massiivinen avosydänleikkaus, vaan tässä tehdään pieni viilto rintaan ja klipsulla suljetaan suoni. Mutta huonoa tässä on, että se hidastaa hänen yleistä toipumistaan, eli aika turussa pitenee, eikä siirtoa varmaan pystytä tekemään niin kuin oli ollut puhe. Sekä toinenkin asia hänen voinnissaan on tapahtunut, ettei poika jaksa hengittää enää itse, vaan hänet siirreettiin keuhkokoneeseen, kun sitä ennen hän oli napa-säädöillä, eli että kone alkoi hengittää hänen puolestaan silloin, kun hän ei sitä itse ns. muistanut. Mutta tällainenkin on keskosilla kuulemma normaalia. 
Nyt tässä tilanteessa, kun ajattelen, olen ollut typerä ja itsekäs. Puhuimme useasti mieheni kanssa, että syntyisi lapsi terveenä ja sitten ei kyllä enää lapsia, alkaa käymään rankaksi. Ja minä en koskaan osannut myöskään levätä, kohdunkaulassani oli ollut solumuutoksia ja ne oli poistettu loop-hoidolla, joka voi aiheuttaa joillekin ennenaikaisen synnytyksen, ja kai se oli tähän vaikuttanut, jos olisin osannut levätä, ehkä näin ei olisi käynyt. Monta kertaa miehelleni sanoin että haluaisin levätä, mutta koskaan en levännyt. Ja näin kun ajattelee, voi aina miettiä, että sain levätä 5 päivää ennen lapsen syntymää, jota en koskaan ennen saanut, ja lapsi syntyi kiireesti kun kerran sitä oltiin "niin toivottu". Merkkejä oli monia, mutta aika yleistä vissiin keskosvanhemmille alkaa miettiä kaikkia syitä ja seuraamuksia! 
Reissut ottavat veronsa, ja muut lapset ovat huoli aina kun vaavia lähtee katsomaan, joskus otetaan heitä jopa mukaan, mutta eivät hekään jatkuvaa reissailua jaksa. Meidän perhe on kuitenkin meidän perhe, ja minä olen minä. Vaikka läpi harmaankiven, minä laitan kaiken järjestymään ja hoidan asiat kyllä kuntoon, romahduksille on aikaa sitten, kunhan ensin toivottavasti kaikki menee hyvin ja saadaan poika kotiin, sitä ennen aion hoitaa tehtäväni äitinä.

- Eveliina

p.s. kirjoitan siksi, koska se tuntuu todella terapeuttiselta

4 kommenttia:

  1. Todella paljon voimia kaikille. Erityisesti pikkuiselle jolle jokainen päivä on askel eteenpäin. Olen itsekin joutunut lähtemään kotiin ilman pikkuista, ne tunteet patoutuu sisälle kunnes tilanne on "turvallinen" siihen asti jaksaa taistella ja olla vahva.

    VastaaPoista
  2. Voi toivon teille niin paljon voimia koko perheelle! Olen lukenut sun blogia ja toivonut uutta lukemista mutta en ihan tällaista. Tiedän itsekin tuon tunteen kun lapsella hätä ja vielä toisella paikkakunnalla. Meidän lapsi ei ollut keskonen syntyessään, mutta tuli maailmaan kiirellisellä sektiolla ja vuorokauden ikäisenä joutui kiire leikkaukseen. Rukoilen teidän pojan puolesta että hänellä kaikki menee hyvin!

    VastaaPoista
  3. Kiitos oikein paljon. <3 Huomenna leikataan ja suljetaan ductus..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti leikkaus meni hyvin <3 JOS muuten tarvitset vaikka juttelu/kirjottelu kaveria niin pistä sähköpostia. Meidän tilanne ei tietty ihan samanlainen ollut ja sairaalassa olo "vain" pari vkoa, mutta kuitenkin. Voimia vielä!

      Poista