Life is like that.

Olen mietiskellyt ja mietiskellyt... Mikä teki minusta minut ja millainen ihminen olen?

Lapsuuteni oli hauskaa ja vapaata. Äiti huolehti meistä kahdesta rasavillistä lapsesta parhaansa mukaan. Kun olin 9-vuotias äitini tapasi isäpuoleni, joka tuli auttamaan äitiäni, ja äidin ei enää tarvinnut olla yksinhuoltaja. Teininä minua ei oikeastaan sitten määrännyt kukaan, koulukiusaaminen ala-asteella oli jättänyt omat jälkensä minun luonteeseeni, olin aika kovaluonteinen, jopa hieman kovis. Join ja toivoin koko ajan löytäväni pojan, joka kiinnostuisi minusta. No ylä-asteen jälkeen oli ollut vain pelkkiä hyväksikäyttäjiä, jopa yksi vedonlyönti takana, että kuka viittii yrittää tota Eveliina? 

Kauppikseen mentyäni tapasin poikaystäväni, jonka kanssa "seurustelin" 4,5 vuotta. Se suhde oli kyllä jotakin aivan muuta, riitoja, jopa muihin poikiin kiinnostumista. En osannut lainkaan olla. Juhlittiin joka viikonloppu. 

Elämäni tuntui kamalalta omasta mielestäni, en rakastanut poikaystävääni, muiden kehut tuntuivat hyviltä ja toivoin koko ajan muutoksia, mutta olin liian pelokas niitä tekemään. Silloin tapasin nykyisen mieheni. Heti ensi-silmäyksellä rakastuin ja päätin, että tää on nyt tässä. Jätin poikaystäväni ja aloin tapailla miestäni. Juttu eteni vakavaksi nopeasti. Muutimme yhteen hänen avioeronsa ollessa virallinen. Sain kaupanpäälle vielä kolme teiniäkin, ja oma kullanmuru alkoi kasvaa masussa keväällä.

Islamin uskoa opiskelin jo tällöin koko ajan, ja muistankin kuinka luin koraani yksi ilta ja Aisha potkaisi vatsassa. :) Kaipaan välillä sitä aikaa kovin. Aishan kuukautena joulukussa, muutimme takaisin sinne, mistä olin alunperin pois lähtenyt, eli sampolaan. Sitten Aisha syntyi. Kuukausi sen jälkeen aloin käyttämään huivia. Se oli elämäni isoin päätös, ja myös tärkein ja paras! Se tuntui päivä päivältä siltä, kuin taivaan valo laskeutuisi kasvoillesi. 

Halusin ehdottomasti olla rohkea ja ylpeä. Olihan Islam koko ajan pelastamassa minua. Entinen minä, mieheni ja Islamin avustuksella, oli tipotiessään. En kaivannut muiden mielipiteitä, en halunnut enää miellyttää kuin perhettäni, ei ollut väliä meikkaanko, laitanko hiukset. En ollut enää niin sinisilmäinen. Olin kerrankin minä. Vahva nainen, joka oli rakastunut ensimmäistä kertaa elämässään, saanut ensimmäisen lapsensa + kolme kaupan päälle. Olin siinä tilanteessa, jossa moni 22-vuotias ei ollut, olin siinä tilanteessa, että minulla oli jo kaikki + mielenrauha kylkijäisiksi. Luotin mieheeni täysin, lapset olivat hyvin kasvatettuja ja perhe-elämä alkoi luistaa pikkuhiljaa. Otin haltuuni ison perheen, onnellisena jättäen entisen elämäni taakseni, olin uudesti syntynyt muslimina. Siltä se tuntui. 

Luonteeni muuttui ahertajaksi, kodinrakentajaksi. Halusin, että mieheni lapset ja meidän yhteinen saisivat kunnon kodin. Leivoin paljon, tein hyvää ruokaa. Otin vastuuta pois mieheltäni onnellisena, hän oli yksin kasvattanut lapset tähän asti. Halusin auttaa, halusin olla niin hyvä vaimo, kuin suinkin pystyin. Vihdoinkin elämässäni minulla oli ehjä perhe, johon kuului vastuulliset isä ja äiti. Sitä minulla ei koskaan itsellä ollut. Katson kauas menneisyyteni nyt ja toivon, että en olisi ollut sellainen, olisi säästytty MONILTA virheiltä, monilta itkuilta. Mutta luultavasti niiden virheiden ja itkujen takia minusta tuli minä.

- Evelina