Päivät ovat menneet sujuvasti Aishan kanssa leikkien. :) Mutta myös huomaten, kuinka pieni asunto meillä on ja kuinka paljon kaipaan mieheni kanssa rentoutumista kahdestaan. Joskus vain on enemmän sellaisia päiviä, kun huomaa kuinka vähän sitä kaksinolo aikaa on ollut. Meilläkin oli niin, että kun muutettiin yhteen, meillä oli jo heti kolme lasta, ja vielä kaksi olivat pahimmassa teini-iässä. Ja nyt on pikkunen pian 2-vuotias ja uusi tulokas matkalla. Nyt jos joskus olisi oiva aika kaivaa sitä yhteistä aikaa.
Olen alkanut ajatella kaikenlaisia asioita, ja miettinyt mm. mihin on kadonnut ihmisten kiitollisuus asioita kohtaan? Mieheni jaksaa aina muistuttaa minua siitä, että kuinka söpöä on, että olen esimerkiksi ikionnellinen, kun saan jonkun hyvätuoksuisen suihkugeelin ja sitten on ihmisiä, kun mikään ei riitä? Kaikki täytyisi olla, kuin kavereilla ja kaikki täytyisi löytyä; oma tietokone, oma kännykkä, millä pääsee nettiin, oma huone, oma sitä, oma tätä... Mutta kun sekin on kumma, kun kaikkea sitä ei aina vain voi saada. Mielestäni meidän aikaan oli niin ihana kasvaa ja vielä sitäkin vanhemman sukupolven. Lapset viihdyttivät itseään ulkona monien kavereidensa kanssa ja vain "rikkailla" oli lankapuhelin, sähkövatkain tai asunto, missä oli kaikille omat huoneet. Vaatimatonta elämää itse eläneenä, olen sitä mieltä että se teki minusta juuri sen mikä olen; ahkera kotiäiti. Uskallan sanoa olevani sitä, koska minusta se ei ole lainkaan liioiteltua. Äitini oli yksinhuoltaja, joten kaikennäköiset helpot ruoat olivat aina vain tarjolla; kalapuikot ja muusi, spaghettia, yms... Nyt saan mahdollisuuden mieheni ansiosta tehdä erilaisia ruokia ja leivonnaisia, enkä muusta puhukaan, kuin mitä ruokaa olisi kiva seuraavaksi maistaa, mitä ruokaa teen huomenna jne... Mieheni on huomannutkin sen, että ei varmaan hirveästi ole ollut erilaisia ruokia tarjolla minun lapsuudessani, vaan oli tyydyttävä siihen, mitä oli tarjolla, tai mihin oli varaa. Nykyajan lapsukaiset taas näyttävät nyrpeää naamaa melkein kaikesta. Ei oikein tiedä, mitä heille tekisi, että olisi asiat hyvin. Toisaalta, mitä lapsista kasvaa, jos antaa heidän päättää tämänkaltaisista asioista? Ei varmastikaan mitään hyvää. Epäkiitollisuutta kannattaisi miettiä itse kukin. Miksi minulle ei kelpaa mikään? Mitä luulen esittäväni? Mitä saavutan sillä, että aina olen tällainen? Epäkiitollisuus tulee jollakin tapaa takaisin, olen sitä mieltä. Oli se sitten niin, että ihmiset lakkaavat välittämästä ja auttamasta. Tai siten, että kun itselle tulee tilaisuus olla se aikuinen, omat lapset ovatkin samanlaisia, ja huomataan, että olinko oikeasti tällainen? Ompa vaikeaa. Nimenomaan, moni ei sitä tajua. Mutta toivottavasti joskus kuitenkin tajuaisivat nämä ihmiset, että ei kaikkea vain voi saada, niin kuin itse haluaa! Perhe voi tehdä puolestasi kaiken, ja ihminen ei edes tajua sitä ja vääntää vain naamansaa, että joo, olihan se ihan hyvä, joo, ei nyt niin hyvä kun sillä ja sillä... Näin ainakin ihminen onnistuu pahoittamaan monien ihmisten mielen, kun mikään ei riitä. En tiedä sitten, mutta jokatapauksessa, joskus kannattaa vain olla hiljaa, yrittää hymyillä ja sanoa kiitos.
- Eveliina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti